Asemalla siniseen HKL:n univormuun sonnustautunut mies puhui puhelimeen, selvästi työasioissa, ja vaikutti toimittavan jonkinlaista laaduntarkastustehtävää.
"Siis tää Martsarin asema, ei helvetti. Kyl mä tiesin et nää on pahoja, mutta tämä on jo ylitse muiden, siis aivan järkyttävää."
Kävelin asemalaiturilta revityn asfaltin ropistessa maihareiden alla ja vilkuilin samalla, onko ilmestynyt uusia graffiteja tai tageja. Perinteisten tagien ja piissien lisäksi asemalaiturin tolpassa luki kai parikin vuotta iloisesti tussattuna "Pummilla mennään!". Kohta alkaa sadekausi, ja maiharit alkavat päästää vettä lammikoiden kerääntyessä asemalaitureille ja kaduille. Ehkä jo seuraavista työkkärimasseista voi käydä Mannin suutarilla.
Martsarin lähiömaisema oli muuttunut lyhyessä ajassa. Muutaman neliön kokoiselle jalkakäytäväristeykselle on puskan juureen kuin viereisiä densopenkkeinä tunnettuja levähdyspisteitä varten kusitolpaksi pystytetty fallossymboli, joka kertoo jalkakäytäväristeyksen olevan se kuuluisa Mika Häkkisen "aukio". Häkkisen parin neliömetrin kunniakentältä näkyy kadunpätkän mitalta koulun homevaurion vuoksi aukirevittyjä seiniä. Muinoin oikopolkuna toiminut kouluaukio on nyt tiukasti aidoitettu kapinallisten lähiöasukkaiden kieltäydyttyä pitkään sinnikkäästi luopumasta oikopolustaan kaupalle. Aidat ja kieltokyltit tuovat mieleen uutiskuvat vuosituhannen alun Linnan juhlien vastamielenosoituksista ja kypäräpäisistä miehistä rivistöissä mellakka-aitojen takana. Tänään en tosin näe yhtään kypärää, duunarista puhumattakaan.
Onneksi koulun pihapuuta ei ole kaadettu. Rakastuin siihen ensi näkemältä. Juuri sellainen puu, johon ihastuu, kun on tottunut kitukasvuisiin koivuihin ja havumetsiin. Etelän ruska on aikaisessa, ja lehtipuiden tiiviisti reunustama kävelytie - joka onnellisen tehokkaasti peittää Martsarin "uuden ostarin" - Häkkisen aukion homekoululta takaisin asemalle on yhtä raikasta syystuulta ja keltaisia ja oransseja ja vihreitä tuulessa pyöriviä lehtiä.
Joku huikkaa Ykkösmestan ovelta, mutten tunnista tai vain enää muista, vaikka täällä naamat tulivatkin helposti tutuiksi. Kaupan ovella törmään tuttuun yksisilmäiseen mieheen, joka kaipaisi 40 sentin lainaa. Lainaisin, lainattu on pikkusummia aina molemmin puolin, mutta pullokassini kattaa juuri ja juuri sen yhden halvimman keppanan. Entisistä yhteisistä puistotutuista vaihdetaan juorut ja kuulumiset sovinnaisuuden sääntöjen mukaisesti, tarjotaan tupakit ja toivotetaan kotikoiralle vointeja.
Juna-asemalla iskee viiltävä haikeus, samoin kuin entisen kotitalon nurkalla. Yhtäkkiä vain joskus iskee se viiltävä ymmärrys, etten asu täällä enää. Pysähdyn hetkeksi katsomaan kaiholla asematunnelin pyörätelinettä, jossa mummotsygäni menetti satulan jo pari vuotta ennen katoamistaan taloyhtiön pyörävarastosta, silloinkin edelleen satulattomana. Tämä lähiö oli ensimmäinen paikka, missä saatoin kuvitella viettäväni vuosia vuosien perään; ensimmäinen, missä taloyhtiön ja naapuritalojenkin väki tunsi toisensa. Ensimmäinen, jonka punaisen sykkivän sydämen myyjät tunnettiin molemmin puolin nimeltä.
Keskustaan minua ei enää saa. Ei helvetissä.
-Suburbia

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti