Ihastuminen

Astuessani ulkoa sisälle kerrostalon aulaan, haistan taas tutun makean tuoksun, eikä se johdu vain alakerran Intialaisen perheen polttamista suitsukkeista. Kiirehdin hissiin, ennen kuin saan migreenin noiden hajujen sekamelskasta. Eikä hissi ole sen parempi, lattialle on syljeksitty ja peili täynnä purkkaa. Onneksi tälläkertaa kukaan ei ollut kussut hissiin.

Kaivaessani avaimia laukusta, säikähdän meteliä kun yläkerran teinilauma rymistelee portaat alas kaljapullot käsissään, reput kilisten ja hasasätkät suupielessä käryten. Vilkaisen teinejä ja sanon "Ette viittis polttaa vasta ulkona?". Vastaukseksi tulee tyly "turpa kii, vanhus! saatana!".

Suljen asuntoni oven ja naurahdan, vai vanhus.. Enhän ole vielä edes kolmeakymmentä täyttänyt.

Ystäväni asui luonani kesän aikana kolmisen viikkoa. Hän ei ole ihan tottunut tälläiseen asuinalueeseen. Hän oli aika hämmentynyt, jopa järkyttynyt elämänmenosta täällä, ja vielä enemmän järkyttynyt siitä, kun sanoin viihtyväni täällä.
Ehkä hän näki vain elämän kurjan puolen täällä, vain sen pinnan ja kulissin? Luultavasti täällä pitäisi asua vähän kauemmin, jotta pääisi tähän sisään. Vai olenko minä sitten poikkeus, kun muista itse ajan kun muutin tänne, jotenkin, jotenkin tämä tuntui heti kodilta.
Täällä on metsiä, puistoja, puita, ruohikkoja, täällä on muutakin kuin pelkkää betoniviidakkoa. Täällä naapurit katsovat muidenkin kuin sen oman maikkipetterin perään lasten leikkiessä pihalla. Täällä moikataan tuttuja ja puolituttuja rappukäytävässä, kassajonossa, jalkakäytävällä ja bussipysäkillä. Tämä on kuin pieni kylä, pieni oma yhteisö, ja niin se taitaa olla, ettei siihen ihan heti pääse sisälle.

Istuimme ystäväni kanssa keittiössä ja hän kyseli että, mikä minua viehättää tässä paikassa? Vastasin hänelle "se, että tämä on kuin oma yhteisönsä, mä vaan viihdyn täällä". "Ai... viihdyt täällä juoppojen ja narkkareitten keskellä?" ystäväni kysyi. Huokaisin syvään, pudistin päätäni ja totesin "jos sä sen noin haluat ymmärtää ja sanoa, niin olkoon sitten niin".
Ei tätä voi selittää ihmiselle joka ei ole kokaan asunut lähiössä.

Olimme samaisen ystäväni kanssa viemässä toimeentulotukihakemustani sossuun. Kävimme ensin pankissa, tulostamassa tiliotteet. Pankin ulkopuolella nyökkäsin lyhyesti yksisilmäiselle miehelle joka nautti syysauringonpaisteesta kaljapullon kanssa portailla istuen. Ystäväni ei tätä tainnut edes huomata, ei tervehdystäni, eikä koko miestä.
Ystäväni jäi ulos odottamaan kun menin sossuun viemään papereita. Asioituani luukulla, käännyin ympäri, ja sama yksisilmäinen mies oli takanani sossujonossa. Tervehdin häntä nyt ihan kunnolla ja vaihdoin muutaman sanankin.

Palasin kaverini luokse, ja hän alkoi selittämään minulle järkyttyneellä äänellä "tuossa tuli yksi mies kaljapullon kanssa... joi sen nopeasti tyhjäksi ja meni sossun ovesta sisälle... Ja kato, KATO! Nyt se tuli ulos ja avas taas uuden pullon!?".
Hymähdin kaverini touhotukselle ja lähes järkyttyneelle ilmeelle. Totesin miehen olevan tuttuni, ja kerroin jutelleeni hänen kanssaan muutaman sanan sossulla. Kaverini vaikeni.

Täällä se vain on tapana, tervehtiä ihmisiä. Uskokaa pois, siinä ei menetä mitään.
Tämäkin sossulla tapaamamme mies, on minulle vain erään täkäläisen ystäväni kautta etäisesti tuttu, mutta ei se estä vaihtamasta muutamaa ystävällistä sanaa, edes lyhyesti.

Taidan olla rakakstunut, ihastunut syvästi ainakin. Tähän lähiööni.
Enkä soisi sen rakkauden sammuvan.