Muistutus ohjelmasta:
Sunnuntaina 12.12.2010
Tv 1 Klo 18.45
Tehtävä lähiössä.
(Tässä jaksossa mm. Maunula ja Herttoniemi)
12.12.2010
30.11.2010
Tehtävä lähiössä
Tiistai 30.11.2010 klo 16.25
Tv 1
Tehtävä lähiössä
Miljoonan suomalaisen koti on lähiössä. 10-osaisessa sarjassa etsitään suomen parhaita lähiöitä, koteja, taloja ja pihoja. Ensimmäisessä jaksossa mennään Helsingin pihlajanmäkeen ja Tampereen Hervantaan.
Vaikka tieto tänne tuli hieman myöhässä, niin ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa muutaman viikon ajan!
Tv 1
Tehtävä lähiössä
Miljoonan suomalaisen koti on lähiössä. 10-osaisessa sarjassa etsitään suomen parhaita lähiöitä, koteja, taloja ja pihoja. Ensimmäisessä jaksossa mennään Helsingin pihlajanmäkeen ja Tampereen Hervantaan.
Vaikka tieto tänne tuli hieman myöhässä, niin ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa muutaman viikon ajan!
13.11.2010
Viidakkoon ja takaisin
Eilen Helsinginsanomissa oli juttu, kuinka Itä-Pasilan asukkaat ovat kyllästyneet siihen, että heidän kaupunginosaansa väitetään synkäksi, kurjaksi ja turvattomaksi.
*Linkki*
Sivun alalaidassa olevia kommentteja kuinn lukee, niistä käy todellakin hyvin selville se, mikä jo lukee linkissä ja otsikossa "itä-pasilan asukkaat kyllästyivät arvosteluun". Eli, kommenteistakin luettuna, noin karkeasti jaoteltuna, 99% niistä jotka asuvat alueella puolustava aluetta, ja kielteisistä kommenteista 99% tulee ihmisiltä, jotka eivät välttämättä ole koskaan edes kyseisellä asuinalueella käyneet.
Pitävätkö ihmiset betonilähiöitä pelottavina siksi, että heillä on niistä huonoja kokemuksia? Siksi että ne ovat rumia? Vai kenties siksi, että ovat lukenee jostain alueesta (aivan sama onko kyseessä rovaniemen, vai helsingin lähiö) lehdestä huonoja ja pelottavia uutisia alueella liikkuvista kellarikomeroihin murtautivista nisteistä.. Tämän perusteellahan on helppo tuomita koko alue, ja elää onnellisena omassa kauniissa kaupunginosassaan.
Eihän hyvällä asuinalueella tehdään koskaan mitään pahaa? Tai ainakaan sitä ei nähdä (koska ei haluta?).
Ovatko betonilähiöt sitten aina rumia? Mikä lopulta edes on rumaa? No, se on varmaa ettei 60- ja 70-luvun betonirakentaminen aina ollut ehkä kaunistakaan, mutta eivät kai pelkät rakennukset luo lähiötä. Eikö koko asuinalueeseen vaikuta myös muu ympäristö; puistot, koulut, palvelut, ihmiset.
Myös nuo betonitalot, juna-asemat, 70-luvulla rakennetut vanhat kauppakeskukset, parkkihalit, repeytyneen asfaltin saumat ja pakkasessa lohkeilleen laatta-kivet voivat olla kauniita. Graffitit ja tagit luovat meluaitoihin ja alikulkutunneilihin oman tunnelmansa. Pelkkä sotkeminen spray-maalein tai tussein on tietysti rumaa, mutta huoella tehdyt kuvat,tekstit ja tagit jopa kaunistavat sitä betoniviidakkoa, ne kuuluvat sinne. Asiaan perehtyneelle graffitit voivat toimia jopa nuolina, tai karttana betoniviidakossa.
Ihmiset arvostavat luontoa ja sen kauneutta, ja onhan se suomessa hyvin ymmärrettävää, täällä kun luonto on lähes jokaiselle tärkeä asia. Hyvin harva alue (aivan kaupungin ydinkeskustoja lukuunottamatta) on suomalaisissa kaupungeissa kuitenkaan pelkkää betoniviidakkoa. Jokaisessa lähiössä on metsää, polkua tai niittyä, jossa pääsee edes hetkeksi pois asfaltilta, ja saattaa kuulla lintujen laulavan, nähdä auringon paistavan ja istahtaa ruohikolle.
Ja niile, jotka väittät, että lähiöiden metsät ovat juoppojen ja narkkareiden täyttämiä, ja ruohikot täynnä ruiskukukkia, niin voi sanoa sen verran, että voisin melkein väittää, ettei suomesta löydy kaupunkia, jossa bussiin hyppäämällä ja huristelemalla 10-20min kaupungin ulkopuolelle ei löytyisi koskematonta metsää.
Entä sitten näiden "huonojen" alueiden ihmiset, asukkaat ja yhteiselo ja yhteisö. Onko niissä turvatonta ja huono asua?
Itse olen asunut suomessa muutamassa isossa/keskisuuressa kaupungissa, ja sekä nk. hyvillä että huonoilla asuinalueilla, joten minulla on edes hieman vertailukohtaa.
Oman huomioni mukaan näillä huonoilla asuinaluilla on ihmisillä parempi yhteishenki. Kyllä, luit oikein, yhteishenki, sellaistakin vielä löytyy. Ihmiset välittävät muustakin kuin vain itsestään.
Pihalla katsotaan myös sen naapurin pirkkoliisan perään, samalla kuin omien lasten. Jos nähdään joku outo naapurin polkupyörän kimpussa, mennään kysymään millä asialla ihminen liikkuu. Tervehditään ihmisiä, ja aina on aikaa vaihtaa muutama sana lasten koulumestyksestä tai koiran voinnista.
Nämä lähiöt tuntuvat olevan omia pieniä kyläyhteisöjään, joissa puolustetaan toisiaan.
Paremmilla alueilla taas, ihmisllä tuntuu olevan hirvittävä kateus ja kilpailuvietti. Kenen vaimolla on uusinta muotia oleva ulkoilupuku, hienoin auto tai uusinta mallia oleva ruohonleikkuri.
Yhteisöllisyys katoaa näillä alueilla. Jokaisella on oma elämä, ja oma rauha, vahingossakaan ei kysytä mitä naapurille kuuluu. Tervehtiminenkin saattaisi viivästyttää pahimmassa tapauksessa omaa ehtimistä siihen hyvin palkattuun työhön.
Kumman kaltaisessa ympäristössä itse haluan elää ja asua, kasvattaa tulvat lapseni ja viettää vanhuuteni, vastaus on kieltämättä aika helppo.
Lopuksi vielä maininta eräästä suomalaisesta leffasta. *Linkki*
Nousukausi, hyvä, vuonna 2003 vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittu lähiöaiheinen elokuva.
*Linkki*
Sivun alalaidassa olevia kommentteja kuinn lukee, niistä käy todellakin hyvin selville se, mikä jo lukee linkissä ja otsikossa "itä-pasilan asukkaat kyllästyivät arvosteluun". Eli, kommenteistakin luettuna, noin karkeasti jaoteltuna, 99% niistä jotka asuvat alueella puolustava aluetta, ja kielteisistä kommenteista 99% tulee ihmisiltä, jotka eivät välttämättä ole koskaan edes kyseisellä asuinalueella käyneet.
Pitävätkö ihmiset betonilähiöitä pelottavina siksi, että heillä on niistä huonoja kokemuksia? Siksi että ne ovat rumia? Vai kenties siksi, että ovat lukenee jostain alueesta (aivan sama onko kyseessä rovaniemen, vai helsingin lähiö) lehdestä huonoja ja pelottavia uutisia alueella liikkuvista kellarikomeroihin murtautivista nisteistä.. Tämän perusteellahan on helppo tuomita koko alue, ja elää onnellisena omassa kauniissa kaupunginosassaan.
Eihän hyvällä asuinalueella tehdään koskaan mitään pahaa? Tai ainakaan sitä ei nähdä (koska ei haluta?).
Ovatko betonilähiöt sitten aina rumia? Mikä lopulta edes on rumaa? No, se on varmaa ettei 60- ja 70-luvun betonirakentaminen aina ollut ehkä kaunistakaan, mutta eivät kai pelkät rakennukset luo lähiötä. Eikö koko asuinalueeseen vaikuta myös muu ympäristö; puistot, koulut, palvelut, ihmiset.
Myös nuo betonitalot, juna-asemat, 70-luvulla rakennetut vanhat kauppakeskukset, parkkihalit, repeytyneen asfaltin saumat ja pakkasessa lohkeilleen laatta-kivet voivat olla kauniita. Graffitit ja tagit luovat meluaitoihin ja alikulkutunneilihin oman tunnelmansa. Pelkkä sotkeminen spray-maalein tai tussein on tietysti rumaa, mutta huoella tehdyt kuvat,tekstit ja tagit jopa kaunistavat sitä betoniviidakkoa, ne kuuluvat sinne. Asiaan perehtyneelle graffitit voivat toimia jopa nuolina, tai karttana betoniviidakossa.
Ihmiset arvostavat luontoa ja sen kauneutta, ja onhan se suomessa hyvin ymmärrettävää, täällä kun luonto on lähes jokaiselle tärkeä asia. Hyvin harva alue (aivan kaupungin ydinkeskustoja lukuunottamatta) on suomalaisissa kaupungeissa kuitenkaan pelkkää betoniviidakkoa. Jokaisessa lähiössä on metsää, polkua tai niittyä, jossa pääsee edes hetkeksi pois asfaltilta, ja saattaa kuulla lintujen laulavan, nähdä auringon paistavan ja istahtaa ruohikolle.
Ja niile, jotka väittät, että lähiöiden metsät ovat juoppojen ja narkkareiden täyttämiä, ja ruohikot täynnä ruiskukukkia, niin voi sanoa sen verran, että voisin melkein väittää, ettei suomesta löydy kaupunkia, jossa bussiin hyppäämällä ja huristelemalla 10-20min kaupungin ulkopuolelle ei löytyisi koskematonta metsää.
Entä sitten näiden "huonojen" alueiden ihmiset, asukkaat ja yhteiselo ja yhteisö. Onko niissä turvatonta ja huono asua?
Itse olen asunut suomessa muutamassa isossa/keskisuuressa kaupungissa, ja sekä nk. hyvillä että huonoilla asuinalueilla, joten minulla on edes hieman vertailukohtaa.
Oman huomioni mukaan näillä huonoilla asuinaluilla on ihmisillä parempi yhteishenki. Kyllä, luit oikein, yhteishenki, sellaistakin vielä löytyy. Ihmiset välittävät muustakin kuin vain itsestään.
Pihalla katsotaan myös sen naapurin pirkkoliisan perään, samalla kuin omien lasten. Jos nähdään joku outo naapurin polkupyörän kimpussa, mennään kysymään millä asialla ihminen liikkuu. Tervehditään ihmisiä, ja aina on aikaa vaihtaa muutama sana lasten koulumestyksestä tai koiran voinnista.
Nämä lähiöt tuntuvat olevan omia pieniä kyläyhteisöjään, joissa puolustetaan toisiaan.
Paremmilla alueilla taas, ihmisllä tuntuu olevan hirvittävä kateus ja kilpailuvietti. Kenen vaimolla on uusinta muotia oleva ulkoilupuku, hienoin auto tai uusinta mallia oleva ruohonleikkuri.
Yhteisöllisyys katoaa näillä alueilla. Jokaisella on oma elämä, ja oma rauha, vahingossakaan ei kysytä mitä naapurille kuuluu. Tervehtiminenkin saattaisi viivästyttää pahimmassa tapauksessa omaa ehtimistä siihen hyvin palkattuun työhön.
Kumman kaltaisessa ympäristössä itse haluan elää ja asua, kasvattaa tulvat lapseni ja viettää vanhuuteni, vastaus on kieltämättä aika helppo.
Lopuksi vielä maininta eräästä suomalaisesta leffasta. *Linkki*
Nousukausi, hyvä, vuonna 2003 vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittu lähiöaiheinen elokuva.
3.10.2010
Sunnuntai
Sadepilvet roikkuvat matalalla, syksyinen tuuli kieputtaa keltaisia ja oransseja vaahteran lehtiä pitkin katuja, osa lehdistä takertuu vesilätäkön pintaan ja jää siihen kellumaan.
Pusken kioskin oven auki ja tunkeudun sisälle. Kioski on pieni ja ahdas, sisälle mahtuu hädin tuskin kaksi tai kolme asiakasta kerrallaan.
Muuttaessani tänne joitain vuosia sitten, huomasin hyvin nopeasti, että kioski on täällä hyvin keskeinen paikka. Se on auki arjet ja pyhät, iltaisin vielä kun kaupat ovat jo sulkeneet ovensa. Tällä pienellä punaisella kioskilla vaihdetaan kuulumiset, niin tuttujen kuin myyjien kanssa.
Edelläni olleen asiakkaan koira istuu kiltisti omistajansa vieressä ja tuijotaa vuoroin kioskin luukkua, vuoroin isäntäänsä, herkeämättä. Koiran omistaja maksaa ostoksensa, ja saa myyjältä koiralle luun muotoisen keksin, jokainen koira-asiakas saa.
Maksettuani ostokseni pujahdan takaisin syksyn raikkaaseen tuuleen ja törmään heti kioskin ovella muutaman pissiksen laumaan. "Hei! käytsä hakee meille kaljaa?! Jooko?" "sorry, en nyt voi" vastaan ja jatkan matkaani.
Muistan tarvitseni himaan vielä jotain ja päätän kävellä kotiin hieman edempänä olevanan k-kaupan kautta.
Kaupan edessä pylvääseen kiinnitetty tuhkakuppi savuaa, joku on ilmeisesti nakannut röökin sinne vaivautumatta sammuttamaan sitä. Kaupan eteisessä lattia on täyttynyt muovipusseista, tyhjistä kalja- ja siiderilavoista, roskista ja papereista. Lattialla lainehtii tölkeistä ja pulloista valuneen väljähtyneen oluen ja ihmisten kengissään sisälle tuoman veden ja kuran seos. Käsien pesua varten olevan lavuaarin reunat ovat täynnä alkon pulloja, joita pulloautomaatti ei hyväksy.
Myyjätyttö koettaa tunkea muovikasseja jo ennestään liian täysinäisiin roskiksiin ja lähtee kiikuttamaan pahveja kaupan takahuoneeseen.
Teen ostokseni ja pakkaaan niitä muovipussiin kun joku tulee viereeni ja kysyy arasti "Hei.. voisitko sä heittää 20 senttii? Uupus sen verran että saan pari pulloa.." "Katsahdan viereeni tulleeseen mieheen ja tunnistan hänet "Odota hetki niin katson.." Etsin rahapussini ja löydän 50sentin kolikon. Oma rahatilanteeni on kohtuullinen, joten annan kolikon miehen käteen. "Kiitti hei! Hei.. kiitti tosi paljon!" Mies kiittelee moneen kertaan ja huikkaa vielä perääni kun suunnistan kohti kaupan ovea toivotellen miehelle hyvää päivänjatkoa "hei, sä pelastit mun päivän". Hymyilen ja jatkan matkaa, tiedän saavani vippini takaisin joskus jos itselläni on tiukka paikka.
Kaupan eteisessä myyjätyttö yrittää luututa lattiaa ja huokaisee epätoivoisena kun remuava joukko hieman humalaisia miehiä tunkee ovesta sisään täysin pullokassien kanssa. Arvattavasti heidän pullonsa, kassinsa ja lattiaan jättämät kuraiset kengänjäljet teettävät vielä hänellä lisää töitä.
Pusken kioskin oven auki ja tunkeudun sisälle. Kioski on pieni ja ahdas, sisälle mahtuu hädin tuskin kaksi tai kolme asiakasta kerrallaan.
Muuttaessani tänne joitain vuosia sitten, huomasin hyvin nopeasti, että kioski on täällä hyvin keskeinen paikka. Se on auki arjet ja pyhät, iltaisin vielä kun kaupat ovat jo sulkeneet ovensa. Tällä pienellä punaisella kioskilla vaihdetaan kuulumiset, niin tuttujen kuin myyjien kanssa.
Edelläni olleen asiakkaan koira istuu kiltisti omistajansa vieressä ja tuijotaa vuoroin kioskin luukkua, vuoroin isäntäänsä, herkeämättä. Koiran omistaja maksaa ostoksensa, ja saa myyjältä koiralle luun muotoisen keksin, jokainen koira-asiakas saa.
Maksettuani ostokseni pujahdan takaisin syksyn raikkaaseen tuuleen ja törmään heti kioskin ovella muutaman pissiksen laumaan. "Hei! käytsä hakee meille kaljaa?! Jooko?" "sorry, en nyt voi" vastaan ja jatkan matkaani.
Muistan tarvitseni himaan vielä jotain ja päätän kävellä kotiin hieman edempänä olevanan k-kaupan kautta.
Kaupan edessä pylvääseen kiinnitetty tuhkakuppi savuaa, joku on ilmeisesti nakannut röökin sinne vaivautumatta sammuttamaan sitä. Kaupan eteisessä lattia on täyttynyt muovipusseista, tyhjistä kalja- ja siiderilavoista, roskista ja papereista. Lattialla lainehtii tölkeistä ja pulloista valuneen väljähtyneen oluen ja ihmisten kengissään sisälle tuoman veden ja kuran seos. Käsien pesua varten olevan lavuaarin reunat ovat täynnä alkon pulloja, joita pulloautomaatti ei hyväksy.
Myyjätyttö koettaa tunkea muovikasseja jo ennestään liian täysinäisiin roskiksiin ja lähtee kiikuttamaan pahveja kaupan takahuoneeseen.
Teen ostokseni ja pakkaaan niitä muovipussiin kun joku tulee viereeni ja kysyy arasti "Hei.. voisitko sä heittää 20 senttii? Uupus sen verran että saan pari pulloa.." "Katsahdan viereeni tulleeseen mieheen ja tunnistan hänet "Odota hetki niin katson.." Etsin rahapussini ja löydän 50sentin kolikon. Oma rahatilanteeni on kohtuullinen, joten annan kolikon miehen käteen. "Kiitti hei! Hei.. kiitti tosi paljon!" Mies kiittelee moneen kertaan ja huikkaa vielä perääni kun suunnistan kohti kaupan ovea toivotellen miehelle hyvää päivänjatkoa "hei, sä pelastit mun päivän". Hymyilen ja jatkan matkaa, tiedän saavani vippini takaisin joskus jos itselläni on tiukka paikka.
Kaupan eteisessä myyjätyttö yrittää luututa lattiaa ja huokaisee epätoivoisena kun remuava joukko hieman humalaisia miehiä tunkee ovesta sisään täysin pullokassien kanssa. Arvattavasti heidän pullonsa, kassinsa ja lattiaan jättämät kuraiset kengänjäljet teettävät vielä hänellä lisää töitä.
16.9.2010
Ihastuminen
Astuessani ulkoa sisälle kerrostalon aulaan, haistan taas tutun makean tuoksun, eikä se johdu vain alakerran Intialaisen perheen polttamista suitsukkeista. Kiirehdin hissiin, ennen kuin saan migreenin noiden hajujen sekamelskasta. Eikä hissi ole sen parempi, lattialle on syljeksitty ja peili täynnä purkkaa. Onneksi tälläkertaa kukaan ei ollut kussut hissiin.
Kaivaessani avaimia laukusta, säikähdän meteliä kun yläkerran teinilauma rymistelee portaat alas kaljapullot käsissään, reput kilisten ja hasasätkät suupielessä käryten. Vilkaisen teinejä ja sanon "Ette viittis polttaa vasta ulkona?". Vastaukseksi tulee tyly "turpa kii, vanhus! saatana!".
Suljen asuntoni oven ja naurahdan, vai vanhus.. Enhän ole vielä edes kolmeakymmentä täyttänyt.
Ystäväni asui luonani kesän aikana kolmisen viikkoa. Hän ei ole ihan tottunut tälläiseen asuinalueeseen. Hän oli aika hämmentynyt, jopa järkyttynyt elämänmenosta täällä, ja vielä enemmän järkyttynyt siitä, kun sanoin viihtyväni täällä.
Ehkä hän näki vain elämän kurjan puolen täällä, vain sen pinnan ja kulissin? Luultavasti täällä pitäisi asua vähän kauemmin, jotta pääisi tähän sisään. Vai olenko minä sitten poikkeus, kun muista itse ajan kun muutin tänne, jotenkin, jotenkin tämä tuntui heti kodilta.
Täällä on metsiä, puistoja, puita, ruohikkoja, täällä on muutakin kuin pelkkää betoniviidakkoa. Täällä naapurit katsovat muidenkin kuin sen oman maikkipetterin perään lasten leikkiessä pihalla. Täällä moikataan tuttuja ja puolituttuja rappukäytävässä, kassajonossa, jalkakäytävällä ja bussipysäkillä. Tämä on kuin pieni kylä, pieni oma yhteisö, ja niin se taitaa olla, ettei siihen ihan heti pääse sisälle.
Istuimme ystäväni kanssa keittiössä ja hän kyseli että, mikä minua viehättää tässä paikassa? Vastasin hänelle "se, että tämä on kuin oma yhteisönsä, mä vaan viihdyn täällä". "Ai... viihdyt täällä juoppojen ja narkkareitten keskellä?" ystäväni kysyi. Huokaisin syvään, pudistin päätäni ja totesin "jos sä sen noin haluat ymmärtää ja sanoa, niin olkoon sitten niin".
Ei tätä voi selittää ihmiselle joka ei ole kokaan asunut lähiössä.
Olimme samaisen ystäväni kanssa viemässä toimeentulotukihakemustani sossuun. Kävimme ensin pankissa, tulostamassa tiliotteet. Pankin ulkopuolella nyökkäsin lyhyesti yksisilmäiselle miehelle joka nautti syysauringonpaisteesta kaljapullon kanssa portailla istuen. Ystäväni ei tätä tainnut edes huomata, ei tervehdystäni, eikä koko miestä.
Ystäväni jäi ulos odottamaan kun menin sossuun viemään papereita. Asioituani luukulla, käännyin ympäri, ja sama yksisilmäinen mies oli takanani sossujonossa. Tervehdin häntä nyt ihan kunnolla ja vaihdoin muutaman sanankin.
Palasin kaverini luokse, ja hän alkoi selittämään minulle järkyttyneellä äänellä "tuossa tuli yksi mies kaljapullon kanssa... joi sen nopeasti tyhjäksi ja meni sossun ovesta sisälle... Ja kato, KATO! Nyt se tuli ulos ja avas taas uuden pullon!?".
Hymähdin kaverini touhotukselle ja lähes järkyttyneelle ilmeelle. Totesin miehen olevan tuttuni, ja kerroin jutelleeni hänen kanssaan muutaman sanan sossulla. Kaverini vaikeni.
Täällä se vain on tapana, tervehtiä ihmisiä. Uskokaa pois, siinä ei menetä mitään.
Tämäkin sossulla tapaamamme mies, on minulle vain erään täkäläisen ystäväni kautta etäisesti tuttu, mutta ei se estä vaihtamasta muutamaa ystävällistä sanaa, edes lyhyesti.
Taidan olla rakakstunut, ihastunut syvästi ainakin. Tähän lähiööni.
Enkä soisi sen rakkauden sammuvan.
Kaivaessani avaimia laukusta, säikähdän meteliä kun yläkerran teinilauma rymistelee portaat alas kaljapullot käsissään, reput kilisten ja hasasätkät suupielessä käryten. Vilkaisen teinejä ja sanon "Ette viittis polttaa vasta ulkona?". Vastaukseksi tulee tyly "turpa kii, vanhus! saatana!".
Suljen asuntoni oven ja naurahdan, vai vanhus.. Enhän ole vielä edes kolmeakymmentä täyttänyt.
Ystäväni asui luonani kesän aikana kolmisen viikkoa. Hän ei ole ihan tottunut tälläiseen asuinalueeseen. Hän oli aika hämmentynyt, jopa järkyttynyt elämänmenosta täällä, ja vielä enemmän järkyttynyt siitä, kun sanoin viihtyväni täällä.
Ehkä hän näki vain elämän kurjan puolen täällä, vain sen pinnan ja kulissin? Luultavasti täällä pitäisi asua vähän kauemmin, jotta pääisi tähän sisään. Vai olenko minä sitten poikkeus, kun muista itse ajan kun muutin tänne, jotenkin, jotenkin tämä tuntui heti kodilta.
Täällä on metsiä, puistoja, puita, ruohikkoja, täällä on muutakin kuin pelkkää betoniviidakkoa. Täällä naapurit katsovat muidenkin kuin sen oman maikkipetterin perään lasten leikkiessä pihalla. Täällä moikataan tuttuja ja puolituttuja rappukäytävässä, kassajonossa, jalkakäytävällä ja bussipysäkillä. Tämä on kuin pieni kylä, pieni oma yhteisö, ja niin se taitaa olla, ettei siihen ihan heti pääse sisälle.
Istuimme ystäväni kanssa keittiössä ja hän kyseli että, mikä minua viehättää tässä paikassa? Vastasin hänelle "se, että tämä on kuin oma yhteisönsä, mä vaan viihdyn täällä". "Ai... viihdyt täällä juoppojen ja narkkareitten keskellä?" ystäväni kysyi. Huokaisin syvään, pudistin päätäni ja totesin "jos sä sen noin haluat ymmärtää ja sanoa, niin olkoon sitten niin".
Ei tätä voi selittää ihmiselle joka ei ole kokaan asunut lähiössä.
Olimme samaisen ystäväni kanssa viemässä toimeentulotukihakemustani sossuun. Kävimme ensin pankissa, tulostamassa tiliotteet. Pankin ulkopuolella nyökkäsin lyhyesti yksisilmäiselle miehelle joka nautti syysauringonpaisteesta kaljapullon kanssa portailla istuen. Ystäväni ei tätä tainnut edes huomata, ei tervehdystäni, eikä koko miestä.
Ystäväni jäi ulos odottamaan kun menin sossuun viemään papereita. Asioituani luukulla, käännyin ympäri, ja sama yksisilmäinen mies oli takanani sossujonossa. Tervehdin häntä nyt ihan kunnolla ja vaihdoin muutaman sanankin.
Palasin kaverini luokse, ja hän alkoi selittämään minulle järkyttyneellä äänellä "tuossa tuli yksi mies kaljapullon kanssa... joi sen nopeasti tyhjäksi ja meni sossun ovesta sisälle... Ja kato, KATO! Nyt se tuli ulos ja avas taas uuden pullon!?".
Hymähdin kaverini touhotukselle ja lähes järkyttyneelle ilmeelle. Totesin miehen olevan tuttuni, ja kerroin jutelleeni hänen kanssaan muutaman sanan sossulla. Kaverini vaikeni.
Täällä se vain on tapana, tervehtiä ihmisiä. Uskokaa pois, siinä ei menetä mitään.
Tämäkin sossulla tapaamamme mies, on minulle vain erään täkäläisen ystäväni kautta etäisesti tuttu, mutta ei se estä vaihtamasta muutamaa ystävällistä sanaa, edes lyhyesti.
Taidan olla rakakstunut, ihastunut syvästi ainakin. Tähän lähiööni.
Enkä soisi sen rakkauden sammuvan.
14.9.2010
Herätyksiä
Herään kesäisenä aamupäivänä ulkoa kuuluvaan meteliin. Helteinen kesä pakottaa nukkumaan ikkunat auki, ja sekin tuppaa olemaan turhan tukalaa. Nousen kurkistamaan, mikä nyt saa aikaan mokoman metelin ulkona.
Nurmikolla ikkunani alla istuu neljä miestä ja koira - ringissä, kerrostalon seinän varjossa. Miehillä on kaikilla pullot käsissään ja koirallekin on muistettu ottaa vettä Mehukatti-kanisterissa ja juomakipossa. Miehet istuvat nurmikolla jutellen ja ketään häiritsemättä, jos nyt ei oteta lukuun toisinaan hieman kovaääniseksi yltyvää naurua. Silti kaupasta palaavat äidit lapsineen tihentävät askeleitaan heidän kohdallaan. Äidit vetävät lapsiaan lähemmäs itseään tai tuuppaavat jopa kulkemaan tyystin toisella puolella jalkakäytävää kuin missä nämä miehet istuvat. Ihmiset katsovat halveksuen näitä miehiä.
Juon parvekkeellani aamukahvia ja seuraan miesten jutustelua vielä hetken.
Kerrostalon alaovesta tulee ulos nainen koiran kanssa. Nainen pysähtyy jutteleman miehille, ja yksi miehistä kysyy huolissaan naiselta, tietääkö hän mitä heidän yhteiselle tuttavalleen kuuluu, kun tästä ei ole kuulunut pitkään aikaan. Onhan kaikki hyvin? Miksi se ei vastaa puheluihin? Nainen vastaa jotain, mitä en parvekkeelleni asti kuule.
Haen lisää kahvia ja omenan sisältä, palaan niiden kanssa parvekkeelle. Nainen koiransa kanssa näyttää kävelevän jo edempänä kävelytiellä, miehet jatkavat jutusteluaan.
Vanhempi pariskunta tulee talon kulman takaa kauppakassien kanssa, he säpsähtävät nurkalla huomatessaan miesjoukon ja mies mutisee vaimolleen "kaikenlaisia hampuuseja liikkellä taas.. menisivät pois MEIDÄN pihasta!"
***
Iltapäivällä havahdun uudestaan päiväunilta, taas pihalta kuuluvaan omituiseen meteliin.
Siirrän verhoja syrjään ja koetan saada unesta tahmeat aivoni toimimaan jotenkuten kyetäkseni tajuamaan mitä pihalla tapahtuu.
Vastapäisen kerrostalon neljännessä kerroksessa on nainen parvekkeella. Tukka sekaisin kuin sähköiskun saaneena, päällään vain ohut aamutakki. Hän huutaa, kiroilee, sättii ja huitoo käsiään. En näe kenelle hän huutaa. Ilmeisesti huutojen kohde on asunnossa sisällä. Nainen menee sisälle avoimesta parvekkeen ovesta, ja mekastus vaimenee, mutta kuuluu yhä, sanoista vain ei enää saa selvää.
Nainen palaa parvekkeelle sylissään valtava Ikea-korillinen lasten leluja. Nainen jatkaa kiljumistaan ja alkaa heitellä leluja yksitellen alas, hiekkaiselle tomuiselle pihalle. Ihmiset pihassa kääntyvät katsomaan kummeksuen. Nainen jatkaa yhä lelujen heittelyä, huutamista ja yksinpuheluaan, vieläkään en näe ketään, joka olisi tämän kohtauksen aiheuttaja, tai kohde.
Leluja lentää pihamaalle lisää.. Pihaan ajaa auto, ja se rusentaa alleen myrkynvihreän nallen.
Nainen katoaa sisälle, ja tulee hiljaista. Muutaman minuutin päästä talon alaovesta astuu ulos mies, sama Ikea-kori kädessään. Hän kerää lelut, puistelee niistä pahimmat tomut ja poistuu sisälle sanaakaan sanomatta.
Nurmikolla ikkunani alla istuu neljä miestä ja koira - ringissä, kerrostalon seinän varjossa. Miehillä on kaikilla pullot käsissään ja koirallekin on muistettu ottaa vettä Mehukatti-kanisterissa ja juomakipossa. Miehet istuvat nurmikolla jutellen ja ketään häiritsemättä, jos nyt ei oteta lukuun toisinaan hieman kovaääniseksi yltyvää naurua. Silti kaupasta palaavat äidit lapsineen tihentävät askeleitaan heidän kohdallaan. Äidit vetävät lapsiaan lähemmäs itseään tai tuuppaavat jopa kulkemaan tyystin toisella puolella jalkakäytävää kuin missä nämä miehet istuvat. Ihmiset katsovat halveksuen näitä miehiä.
Juon parvekkeellani aamukahvia ja seuraan miesten jutustelua vielä hetken.
Kerrostalon alaovesta tulee ulos nainen koiran kanssa. Nainen pysähtyy jutteleman miehille, ja yksi miehistä kysyy huolissaan naiselta, tietääkö hän mitä heidän yhteiselle tuttavalleen kuuluu, kun tästä ei ole kuulunut pitkään aikaan. Onhan kaikki hyvin? Miksi se ei vastaa puheluihin? Nainen vastaa jotain, mitä en parvekkeelleni asti kuule.
Haen lisää kahvia ja omenan sisältä, palaan niiden kanssa parvekkeelle. Nainen koiransa kanssa näyttää kävelevän jo edempänä kävelytiellä, miehet jatkavat jutusteluaan.
Vanhempi pariskunta tulee talon kulman takaa kauppakassien kanssa, he säpsähtävät nurkalla huomatessaan miesjoukon ja mies mutisee vaimolleen "kaikenlaisia hampuuseja liikkellä taas.. menisivät pois MEIDÄN pihasta!"
***
Iltapäivällä havahdun uudestaan päiväunilta, taas pihalta kuuluvaan omituiseen meteliin.
Siirrän verhoja syrjään ja koetan saada unesta tahmeat aivoni toimimaan jotenkuten kyetäkseni tajuamaan mitä pihalla tapahtuu.
Vastapäisen kerrostalon neljännessä kerroksessa on nainen parvekkeella. Tukka sekaisin kuin sähköiskun saaneena, päällään vain ohut aamutakki. Hän huutaa, kiroilee, sättii ja huitoo käsiään. En näe kenelle hän huutaa. Ilmeisesti huutojen kohde on asunnossa sisällä. Nainen menee sisälle avoimesta parvekkeen ovesta, ja mekastus vaimenee, mutta kuuluu yhä, sanoista vain ei enää saa selvää.
Nainen palaa parvekkeelle sylissään valtava Ikea-korillinen lasten leluja. Nainen jatkaa kiljumistaan ja alkaa heitellä leluja yksitellen alas, hiekkaiselle tomuiselle pihalle. Ihmiset pihassa kääntyvät katsomaan kummeksuen. Nainen jatkaa yhä lelujen heittelyä, huutamista ja yksinpuheluaan, vieläkään en näe ketään, joka olisi tämän kohtauksen aiheuttaja, tai kohde.
Leluja lentää pihamaalle lisää.. Pihaan ajaa auto, ja se rusentaa alleen myrkynvihreän nallen.
Nainen katoaa sisälle, ja tulee hiljaista. Muutaman minuutin päästä talon alaovesta astuu ulos mies, sama Ikea-kori kädessään. Hän kerää lelut, puistelee niistä pahimmat tomut ja poistuu sisälle sanaakaan sanomatta.
Lähiön rujo ja ruskainen lumous
Asemalla siniseen HKL:n univormuun sonnustautunut mies puhui puhelimeen, selvästi työasioissa, ja vaikutti toimittavan jonkinlaista laaduntarkastustehtävää.
"Siis tää Martsarin asema, ei helvetti. Kyl mä tiesin et nää on pahoja, mutta tämä on jo ylitse muiden, siis aivan järkyttävää."
Kävelin asemalaiturilta revityn asfaltin ropistessa maihareiden alla ja vilkuilin samalla, onko ilmestynyt uusia graffiteja tai tageja. Perinteisten tagien ja piissien lisäksi asemalaiturin tolpassa luki kai parikin vuotta iloisesti tussattuna "Pummilla mennään!". Kohta alkaa sadekausi, ja maiharit alkavat päästää vettä lammikoiden kerääntyessä asemalaitureille ja kaduille. Ehkä jo seuraavista työkkärimasseista voi käydä Mannin suutarilla.
Martsarin lähiömaisema oli muuttunut lyhyessä ajassa. Muutaman neliön kokoiselle jalkakäytäväristeykselle on puskan juureen kuin viereisiä densopenkkeinä tunnettuja levähdyspisteitä varten kusitolpaksi pystytetty fallossymboli, joka kertoo jalkakäytäväristeyksen olevan se kuuluisa Mika Häkkisen "aukio". Häkkisen parin neliömetrin kunniakentältä näkyy kadunpätkän mitalta koulun homevaurion vuoksi aukirevittyjä seiniä. Muinoin oikopolkuna toiminut kouluaukio on nyt tiukasti aidoitettu kapinallisten lähiöasukkaiden kieltäydyttyä pitkään sinnikkäästi luopumasta oikopolustaan kaupalle. Aidat ja kieltokyltit tuovat mieleen uutiskuvat vuosituhannen alun Linnan juhlien vastamielenosoituksista ja kypäräpäisistä miehistä rivistöissä mellakka-aitojen takana. Tänään en tosin näe yhtään kypärää, duunarista puhumattakaan.
Onneksi koulun pihapuuta ei ole kaadettu. Rakastuin siihen ensi näkemältä. Juuri sellainen puu, johon ihastuu, kun on tottunut kitukasvuisiin koivuihin ja havumetsiin. Etelän ruska on aikaisessa, ja lehtipuiden tiiviisti reunustama kävelytie - joka onnellisen tehokkaasti peittää Martsarin "uuden ostarin" - Häkkisen aukion homekoululta takaisin asemalle on yhtä raikasta syystuulta ja keltaisia ja oransseja ja vihreitä tuulessa pyöriviä lehtiä.
Joku huikkaa Ykkösmestan ovelta, mutten tunnista tai vain enää muista, vaikka täällä naamat tulivatkin helposti tutuiksi. Kaupan ovella törmään tuttuun yksisilmäiseen mieheen, joka kaipaisi 40 sentin lainaa. Lainaisin, lainattu on pikkusummia aina molemmin puolin, mutta pullokassini kattaa juuri ja juuri sen yhden halvimman keppanan. Entisistä yhteisistä puistotutuista vaihdetaan juorut ja kuulumiset sovinnaisuuden sääntöjen mukaisesti, tarjotaan tupakit ja toivotetaan kotikoiralle vointeja.
Juna-asemalla iskee viiltävä haikeus, samoin kuin entisen kotitalon nurkalla. Yhtäkkiä vain joskus iskee se viiltävä ymmärrys, etten asu täällä enää. Pysähdyn hetkeksi katsomaan kaiholla asematunnelin pyörätelinettä, jossa mummotsygäni menetti satulan jo pari vuotta ennen katoamistaan taloyhtiön pyörävarastosta, silloinkin edelleen satulattomana. Tämä lähiö oli ensimmäinen paikka, missä saatoin kuvitella viettäväni vuosia vuosien perään; ensimmäinen, missä taloyhtiön ja naapuritalojenkin väki tunsi toisensa. Ensimmäinen, jonka punaisen sykkivän sydämen myyjät tunnettiin molemmin puolin nimeltä.
Keskustaan minua ei enää saa. Ei helvetissä.
-Suburbia
"Siis tää Martsarin asema, ei helvetti. Kyl mä tiesin et nää on pahoja, mutta tämä on jo ylitse muiden, siis aivan järkyttävää."
Kävelin asemalaiturilta revityn asfaltin ropistessa maihareiden alla ja vilkuilin samalla, onko ilmestynyt uusia graffiteja tai tageja. Perinteisten tagien ja piissien lisäksi asemalaiturin tolpassa luki kai parikin vuotta iloisesti tussattuna "Pummilla mennään!". Kohta alkaa sadekausi, ja maiharit alkavat päästää vettä lammikoiden kerääntyessä asemalaitureille ja kaduille. Ehkä jo seuraavista työkkärimasseista voi käydä Mannin suutarilla.
Martsarin lähiömaisema oli muuttunut lyhyessä ajassa. Muutaman neliön kokoiselle jalkakäytäväristeykselle on puskan juureen kuin viereisiä densopenkkeinä tunnettuja levähdyspisteitä varten kusitolpaksi pystytetty fallossymboli, joka kertoo jalkakäytäväristeyksen olevan se kuuluisa Mika Häkkisen "aukio". Häkkisen parin neliömetrin kunniakentältä näkyy kadunpätkän mitalta koulun homevaurion vuoksi aukirevittyjä seiniä. Muinoin oikopolkuna toiminut kouluaukio on nyt tiukasti aidoitettu kapinallisten lähiöasukkaiden kieltäydyttyä pitkään sinnikkäästi luopumasta oikopolustaan kaupalle. Aidat ja kieltokyltit tuovat mieleen uutiskuvat vuosituhannen alun Linnan juhlien vastamielenosoituksista ja kypäräpäisistä miehistä rivistöissä mellakka-aitojen takana. Tänään en tosin näe yhtään kypärää, duunarista puhumattakaan.
Onneksi koulun pihapuuta ei ole kaadettu. Rakastuin siihen ensi näkemältä. Juuri sellainen puu, johon ihastuu, kun on tottunut kitukasvuisiin koivuihin ja havumetsiin. Etelän ruska on aikaisessa, ja lehtipuiden tiiviisti reunustama kävelytie - joka onnellisen tehokkaasti peittää Martsarin "uuden ostarin" - Häkkisen aukion homekoululta takaisin asemalle on yhtä raikasta syystuulta ja keltaisia ja oransseja ja vihreitä tuulessa pyöriviä lehtiä.
Joku huikkaa Ykkösmestan ovelta, mutten tunnista tai vain enää muista, vaikka täällä naamat tulivatkin helposti tutuiksi. Kaupan ovella törmään tuttuun yksisilmäiseen mieheen, joka kaipaisi 40 sentin lainaa. Lainaisin, lainattu on pikkusummia aina molemmin puolin, mutta pullokassini kattaa juuri ja juuri sen yhden halvimman keppanan. Entisistä yhteisistä puistotutuista vaihdetaan juorut ja kuulumiset sovinnaisuuden sääntöjen mukaisesti, tarjotaan tupakit ja toivotetaan kotikoiralle vointeja.
Juna-asemalla iskee viiltävä haikeus, samoin kuin entisen kotitalon nurkalla. Yhtäkkiä vain joskus iskee se viiltävä ymmärrys, etten asu täällä enää. Pysähdyn hetkeksi katsomaan kaiholla asematunnelin pyörätelinettä, jossa mummotsygäni menetti satulan jo pari vuotta ennen katoamistaan taloyhtiön pyörävarastosta, silloinkin edelleen satulattomana. Tämä lähiö oli ensimmäinen paikka, missä saatoin kuvitella viettäväni vuosia vuosien perään; ensimmäinen, missä taloyhtiön ja naapuritalojenkin väki tunsi toisensa. Ensimmäinen, jonka punaisen sykkivän sydämen myyjät tunnettiin molemmin puolin nimeltä.
Keskustaan minua ei enää saa. Ei helvetissä.
-Suburbia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)