Tuokiokuvia

Istun junassa, täyteen ahdetussa ruuhkajunassa.
Haisee märältä koiralta, ihmisten vaatteet märässä syyskelissä, lehtiä ja vettä lainehtii junan lattialla.

Vastapäätä minua istuu vaaleahiuksinen, hieman pyöreä, mutta kaunis nainen, hän lukee kirjaa.
Vaunuun astuu mies, etsii hetken paikkaa, istahtaa kauemmas, katselee hetken ikkunasta ulos, vaihtaa paikkaa, ja menee istumaan tummahiukisen miehen viereen. Tummahiuksinen ei lämpene sinnikkäistä keskusteluyrityksistä huolimatta.
Mies vaihtaa taas paikkaa, tälläkertaa eteeni, vaalan naisen viereen.
"Onko se romaani?" Mies kysyy.
Nainen nostaa katseensa hämmentyneenä ja mutisee "Mmmmh. On..."
"Ai, jännäri vai?"
"Ei, elämänkerta"
Mies jatkaa sinnikkäästi kyselyään, vaikka naista se selvästi häritsee "Kertooko se Hilteristä?"
Nainen huokaisee ja vastaa kyllästyneellä äänellä "Ei, ei kerro..."
"Mun nimi on Jarmo, Mikäs sun nimi on?"
"Mmmh.. joo" Nainen vastaa yhä välttelevämmin.

Mies huomaa, ettei naisesta saa juttukaveria, nousee ja vaihtaa yhden penkkirivin taaksepäin. Kuulen yhä hänen keskustelunsa seuraavan ihmisen kanssa.
"Hei, hei sää kundi, tiiäks, tuolla oli nainen, se luki kirjaa Hitleristä!"
Vaihdamme vaalean naisen kanssa huvittuneet katseet.

Juna saapuu pasilaan ja livahdan syksyiseen vesisateeseen odottamaan vaihtojunaani.

***
Olen erään viraston aulassa.
On jonoa, paljon jonoa. Ennen omaa numeroani on yli 30 ihmistä.

Aulassa, viereisellä penkkirivillä istuu mies, hänellä on oikean käden keskisormi paketoitu kummallisesti harsoon.
Kuluu puolituntia. Jonotusnumerot tuntuvat matelevan hitaammin kuin etana tervassa.  On kulunut tunti. Olen selannut kaikki aulan kaksi rikkinäistä aikakausilehtä kannesta kanteen, haukottelen ja vilkaisen kelloa.




Ehdin odottaessani tarkkailla viraston työtapaa..Asiakaspalvelijoilla on lasiseinäiset kopit, joten tarkkailu ei kovin vaikeaa ole.
Työtahti näyttää olevan se, että tunnin aikana kukin työntekijä ottaa vastaan kaksi, korkeintana kolme asiakasta. Muun ajan voi kävellä pitkin käytäviä. Etsiä huoneestaan kahvikupin, käydä täyttämässä sen, kävellä käytävällä kännykkä korvalla, jonka jälkeen pitääkin hakea lisää kahvia. Sitten voi olla kirjoittavinaan tietokoneella jotain, ja  näyttää tärkeältä, ja ihan siltä, kuin tekisi jotain. Ja taas lisää kahvia.
Sitten otetaan asiakas.
Ja taas aloittaan kahvi- kännykkä-kahvi- puhelu-kahvi-rubma alusta..

Vieressäni sormi paketoituna istuva mies vastaa soivaan puhelimeensa
"No haloo! Ei, en mä nyt vielä voi lähteä, istun täällää virastossa ja odotan vuoroa, vielä on 12 ennen mua."
Mies kuuntelee hetken puhelintaan ja jatkaa sitten.
"Niin, tän jälkeen meen ensiapuun, multa irtos keskisormesta pää, luu sitä näkyy.. Nii, aattele, luu näkyy!"

Numerot vierivät hiljakseen eteenpäin, pääsen hoitamaan asiani työntekijän kanssa, sormeton mies jää vielä odottaman vuoroaan.

"Onks Viljoo näkyny?"

Kaunis kevättalvinen päivä. Olen parvekkeella tupakalla, kun talojen väliseen pihakuiluun ajaa poliisiauto, ja sen persässä kaksi tunnuksetonta maijaa, ja niiden perässä vielä yksi selvästi tähän letkaan kuuluva virka-auto sekin.. Epäilen tosin ettei se ole poliisin..

Mielenkiintoni herää, jostain syystä tuossa poliisin johtamassa autosaattueessa on tälläkertaa jotain kummmallista.
Poliisin paikallaolo täällä ei sinänsä ole erikoista, tai kiinnosta yleensä ketään, pikemminkin päinvastoin. Poliisiauton näkyminen saa täällä seudulla osan ihmisistä kaivautumaan syvemmälle metsikköön ja omiin koloihinsa, kuka mistäkin syystä.

Vastoin tapojani jään hetkeksi harrastamaan kerrostalokyttäystä, ja katselemaan mitä pihapiirissä alkaa tapahtua. Autoista nousee poliiseja ja ilmeisesti maahanmuuttoviraston henkilökuntaa. Vain kahdella poliisilla on virkapuvut, muut ovat siviiliasuissa.
Miehet ovat ilmeisesti laatineet "taistelusuunnitelman" valmiiksi etukäteen. Määrätietoisesti kuin tinasotilaat miehet jakautuvat kolmeen osaan, ja menevät kaikki eri rappuihin, kaksi ryhmää samaan taloon  A ja B rappuihin, sekä yksi ryhmä toiseen taloon.

Kahvimuki toisessa kädessä, ja sämpylä toisessa kädessä, tulen takaisin asemapaikalleni makuuhuoneen ikkunalaudalle.
Tunnen olevani kuin pahempikin kyttääjämummo, iltapäivän kauppareissulla pitää varmasti jäädä jonkun kanssa pihapiirissä suustaan kiiinni päivittelemään tapahtunutta kävelysauvoihin nojaten.

Ollessani kahvinkeitossa on suurin osa tapahtumista päässyt livahtamaan ohitse silmieni, näen vain, kuin pihalla pyörii yksi haalariasuinen poliisi, ja yksi mies jonka liivin selkämyksessä on teksti "maahanmuuttovirasto". He pakkaavat poliisiautoon nuorta n. 30v. aasialaisen näköistä miestä.

Osa autoista on jo kadonnut pihapiiristä, ja niin lähtee tämä viimmeinenkin auto.


                                                   ************

Rouva 1: "Niin.. juuri näin se on! kaikenlaista tännekin pesiytyy sitten.. Lievätkö ne niitä huumekauppiaita juuri?! "
Rouva 2:"Niin, ei sitä tiedä mitä ne tänne oikein tuo, ainakin niitä huumeita varmasti, ja lisää huoria."
R1 "Eilen ne veivät monta, minä laskin! ainakin 11 ne veivät! " 
R1 "kuvittele nyt!!  yksitoista!! niin monta, täällä ne ovat vain asuneet, ja emmekä me ole voineet tehdä mitään"
R2 "Onneksi veivät ne pois. Yksitoista, on se aika monta, mutta montako niitä vielä on piilossa, ja kohta joku tuo lisää?!?!"

Tässä oli suunnilleen keskustelu, jonka ehdin kuulla seuraavana päivänä, sillä aikaa, kun taiteilin roskakatoksen ovea auki, samalla kun pidin käsissäni kahta roskapussia, nippua jätepaperia, ja -pahvia, sekä koetin toisella kädellä avata katoksen lukkoa.

Rouvat siis vahvistivat epäilyni, poliisi ja maahanmuutovirasto oli käynyt tekemässä pienen iskun, ja jos rouvien laskuihin on uskominen, niin yksitoista ihmistä lähti poliisin huostaan.

Tässä taloyhtiössä se tosin ei vamasti ole kovin poikkeuksellinen määrä. Ainakin jos taloyhtiön nimitauluihin rappukäytävien alakerroissa on uskominen, niin yli puolet taloyhtiön väestä on ulkomaalaisia /ulkomaalaistaustaisia. Varmastikaan edes kaikki eivät taloyhtiössä ole kirjoilla oikealla /omalla nimellään, tai asunnossa on kirjoilla vain yksi, vaikka siellä saattaa asua montakin ihmistä.

Remontti ja kansallisbaletti

Vuosi oli vaihtumassa, itse vietin tämän vuodenvaihteen rauhallisesti kotona, paukku-aran koiran takia. Mutta menihän se vuodenvaihde näinkin, naapurit pitivät huolen siitä, ettei tylsää ehtinyt tulla.


Alkuillasta kotiutuessani koiran kanssa viimmeiseltä lenkiltä ennen yötä ja "pelottavien rakettien aikaa" oli pihassa pyörinyt lauma melkoisen humalaisia teinejä kaljalavoineen, huutelemassa pihan puolelta toiselle, että kenen kotiin tällä kertaa mennään etkoilemaan, ja kenelle sitten ilalla jatkoille.

Rappukäytävässä haisi tupakka, ja alakerran hissiaula oli täynnä tupakantumppeja, roskia ja muovia. Minihameisilla pissistytöillä on selvästi liian kylmä polttaa tupakkansa ulkona. Ritarillisuuskin näyttää kadonneen, kun heidän poikaystävänsä eivät edes tarjoa takkai palelevien tyttöjen olkapäille.


Muutamaa tuntia myöhemmin, istuessani kotona leffan, ruoan ja viinin parissa,  alkoi viinini täristä lasissa. Alakerran asuntoon pesiytynyt nuorisoporukka siellä siis aloitti iltaansa discojytkeen voimalla. Tämähän nyt oli täysin normaalia, ja sallittuakin, olihan uusivuosi, eikä sitä muissakaan asunnoissa kovin hiljaisesti valmistauduttu vastaanottamaan. En antanut tämän häiritä omaa iltaani millään tavalla, vielä tässä vaiheessa.


Vuosi vaihtui, minun rauhoitellessa pelokasta koiraa, olimme vetäytyneet jo yöpuulle, kun heräsin jumalattoman meteliin, särkyvään lasiin  ja huutoihin. Vähän aikaa tilannetta kuulosteltuani päättelin nuorien huudoista että he olivat onnistuneet hajottaman asunnostaan jonkin ikkunan.. No, ainakin tuuletus pelasi sen jälkeen, eivät pääsisi aamulla vanhemmat valittamaan, että asunnossa olisi tunkkainen haju, tai tupakansavua. Rikkoutueesta ikkunasta ja lasinsiruista saattaisi  sen sijaan olla sanottavaa..
Meno ja meteli tuntui vain yltyvän, mitä lähemmäs aamua mentiin. Portaissa piti juosta edes takaisin, tietysti niin, että samalla vedettiin avaimia/kännykkää/kaljapulloa pitkin rappusten kaidetta tai käytävän patteria. Hissiä voi myös mainosti käyttää nyrkkeilykehänä tai tatamina, luonnollisesti niin, että hissin metallisiin oviin osuu 90% iskuista, jotka sitten kaikuvat hiljaisessa talossa mukavasti alhaalta aina 8. kerrokseen asti.


Tässä vaiheessa aloin jo hiukan hermostua metelöintiin, vaikka yleisesti ottaen olenkin varsin pitkämielinen etenkin näin juhlapyhinä metelöintiin, juhlimiseen ja känniääliöintiin. Mutta en ollut ainoa hermostunut.
Huuruisen, moneen kertaan häirityn uneni  läpi kuulin, kuinka alakerrassa näiden teinien naapuri kävi muutamaan otteeseen karjumassa rappukäytävässä "Nyt saatanan nulikat hiljaa, täällä koetetaan nukkua!!".
Eipä tehonnut, päinvastoin.. 
Puolen tunnin kulutta pihaan kaartoi poliisiauto.



Poliisin tulo rauhoitti menoa hetkeksi, juuri siksi aikaa kun poliisit paikalla olivat.
Poliisit lähtivät, ja juhlat jatkuivat, tälläkertaa maltettiin pysyä asunnossa sisällä, rappukäytävässä juokseminen loppui sentään.

"MITÄ HELVETTIÄ TÄÄLLÄ ON TAPAHTUNUT!!!???!!!?!". Herään huutoon ja koetan paikallistaa missä olen, mitä tapahtuu ja miksi. Unen läpi tajua, ettei huuto kohdistu minuun, ja hetken kuunneltuani (eikä tätä todellakaan tarvinnut tehdä korva lattiassa/postiluukussa kiinni) tajua, että alakerran nuoriso-osaston vanhemmat lienevät kotiutuneet uuden vuoden vietostaan, ja tarkistavat tappioita asunnossa.
Vanhempien ja lasten välinen riita ei jää pelkkään huuteluun, kohta alkaa lennellä tavaroita pitkin seiniä, aamulla pitää varmaan tarkistaa, montako kiloa rappausta on tippunut omista seinistä metelin voimasta...

Siniset vilkut saapuvat uudelleen häiritsemään lähiön rauhaa. Vilkaisen kelloa, 05:47  ehkä nyt, poliisien saavuttua toisen kerran, saa rauallinen elämä jatkua, ja ihmiset nukkua muutaman tunnin huuruista unta.

******

Aamupäivällä, koiran vieminen ulos osoittautuu harvinaisen haastavaksi tehtäväksi. Joku kotiinsa palaava juhlija oli päättänyt ryhtyä remonttihommiin ja laatoittaa käytävää. Koko käytävä omassa kerroksessani, hissin ja kolmen asuunon edustalta oli oksennuslammikon peitossa.
Siinä sai sovittaa askeleensa niin tarkkaan, että kansallisbaletin tanssijakin olisi kateellinen koreografiastani, kun keinottelin itseni,ja koiran ulos asunnosta niin, ettemme joutuneet kahlaamaan oksennetun kaljalitkun seassa.
Koska oli lauantaiaamu, siivoajat tulisivat aikaisintana maanantaina, hoitamaan asian pois päiväjärjestyksestä, siihen asti siis harjoittelin tulevaa ballerina-osaani varten, mahtavaa..

Yöllä oli myös joku päättänyt ilahduttaa kanssa-asujiensa taiteellista puolta muutenkin kuin laatoitusmielessä. rappukäytävässämme oli kahden kerroksen matkalta seinät ja asuntojen ovet sotkettu mustilla spray-maali töherryksillä...

Tehtävä lähiössä, osa 3

Muistutus ohjelmasta:

Sunnuntaina 12.12.2010
Tv 1 Klo 18.45
Tehtävä lähiössä.

(Tässä jaksossa mm. Maunula ja Herttoniemi)

Tehtävä lähiössä

Tiistai 30.11.2010 klo 16.25
Tv 1


Tehtävä lähiössä
Miljoonan suomalaisen koti on lähiössä. 10-osaisessa sarjassa etsitään suomen parhaita lähiöitä, koteja, taloja ja pihoja. Ensimmäisessä jaksossa mennään Helsingin pihlajanmäkeen ja Tampereen Hervantaan.


Vaikka tieto tänne tuli hieman myöhässä, niin ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa muutaman viikon ajan!

Viidakkoon ja takaisin

Eilen Helsinginsanomissa oli juttu, kuinka Itä-Pasilan asukkaat ovat kyllästyneet siihen, että heidän kaupunginosaansa väitetään synkäksi, kurjaksi ja turvattomaksi.
*Linkki*

Sivun alalaidassa olevia kommentteja kuinn lukee, niistä käy todellakin hyvin selville se, mikä jo lukee linkissä ja otsikossa "itä-pasilan asukkaat kyllästyivät arvosteluun". Eli, kommenteistakin luettuna, noin karkeasti jaoteltuna, 99% niistä jotka asuvat alueella puolustava aluetta, ja kielteisistä kommenteista 99% tulee ihmisiltä, jotka eivät välttämättä ole koskaan edes kyseisellä asuinalueella käyneet.



Pitävätkö ihmiset betonilähiöitä pelottavina siksi, että heillä on niistä huonoja kokemuksia? Siksi että ne ovat rumia? Vai kenties siksi, että ovat lukenee jostain alueesta (aivan sama onko kyseessä rovaniemen, vai helsingin lähiö) lehdestä huonoja ja pelottavia uutisia alueella liikkuvista kellarikomeroihin murtautivista nisteistä.. Tämän perusteellahan on helppo tuomita koko alue, ja elää onnellisena omassa kauniissa kaupunginosassaan.
Eihän hyvällä asuinalueella tehdään koskaan mitään pahaa? Tai ainakaan sitä ei nähdä (koska ei haluta?).

Ovatko betonilähiöt sitten aina rumia? Mikä lopulta edes on rumaa? No, se on varmaa ettei 60- ja 70-luvun betonirakentaminen aina ollut ehkä kaunistakaan, mutta eivät kai pelkät rakennukset luo lähiötä. Eikö koko asuinalueeseen vaikuta myös muu ympäristö; puistot, koulut, palvelut, ihmiset.

Myös nuo betonitalot, juna-asemat, 70-luvulla rakennetut vanhat kauppakeskukset, parkkihalit, repeytyneen asfaltin saumat ja pakkasessa lohkeilleen laatta-kivet voivat olla kauniita. Graffitit ja tagit luovat meluaitoihin ja alikulkutunneilihin oman tunnelmansa. Pelkkä sotkeminen spray-maalein tai tussein on tietysti rumaa, mutta huoella tehdyt kuvat,tekstit ja tagit jopa kaunistavat sitä betoniviidakkoa, ne kuuluvat sinne. Asiaan perehtyneelle graffitit voivat toimia jopa nuolina, tai karttana betoniviidakossa.

Ihmiset arvostavat luontoa ja sen kauneutta, ja onhan se suomessa hyvin ymmärrettävää, täällä kun luonto on lähes jokaiselle tärkeä asia. Hyvin harva alue (aivan kaupungin ydinkeskustoja lukuunottamatta) on suomalaisissa kaupungeissa kuitenkaan pelkkää betoniviidakkoa. Jokaisessa lähiössä on metsää, polkua tai niittyä, jossa pääsee edes hetkeksi pois asfaltilta, ja saattaa kuulla lintujen laulavan, nähdä auringon paistavan ja istahtaa ruohikolle.
Ja niile, jotka väittät, että lähiöiden metsät ovat juoppojen ja narkkareiden täyttämiä, ja ruohikot täynnä ruiskukukkia, niin voi sanoa sen verran, että voisin melkein väittää, ettei suomesta löydy kaupunkia, jossa bussiin hyppäämällä ja huristelemalla 10-20min kaupungin ulkopuolelle ei löytyisi koskematonta metsää.



Entä sitten näiden "huonojen" alueiden ihmiset, asukkaat ja yhteiselo ja yhteisö. Onko niissä turvatonta ja huono asua?
Itse olen asunut suomessa muutamassa isossa/keskisuuressa kaupungissa, ja sekä nk. hyvillä että huonoilla asuinalueilla, joten minulla on edes hieman vertailukohtaa.

Oman huomioni mukaan näillä huonoilla asuinaluilla on ihmisillä parempi yhteishenki. Kyllä, luit oikein, yhteishenki, sellaistakin vielä löytyy. Ihmiset välittävät muustakin kuin vain itsestään.
Pihalla katsotaan myös sen naapurin pirkkoliisan perään, samalla kuin omien lasten. Jos nähdään joku outo naapurin polkupyörän kimpussa, mennään kysymään millä asialla ihminen liikkuu. Tervehditään ihmisiä, ja aina on aikaa vaihtaa muutama sana lasten koulumestyksestä tai koiran voinnista.
Nämä lähiöt tuntuvat olevan omia pieniä kyläyhteisöjään, joissa puolustetaan toisiaan.

Paremmilla alueilla taas, ihmisllä tuntuu olevan hirvittävä kateus ja kilpailuvietti. Kenen vaimolla on uusinta muotia oleva ulkoilupuku, hienoin auto tai uusinta mallia oleva ruohonleikkuri.
Yhteisöllisyys katoaa näillä alueilla. Jokaisella on oma elämä, ja oma rauha, vahingossakaan ei kysytä mitä naapurille kuuluu. Tervehtiminenkin saattaisi viivästyttää pahimmassa tapauksessa omaa ehtimistä siihen hyvin palkattuun työhön.


Kumman kaltaisessa ympäristössä itse haluan elää ja asua, kasvattaa tulvat lapseni ja viettää vanhuuteni, vastaus on kieltämättä aika helppo.


Lopuksi vielä maininta eräästä suomalaisesta leffasta. *Linkki*
Nousukausi, hyvä, vuonna 2003 vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittu lähiöaiheinen elokuva.

Sunnuntai

Sadepilvet roikkuvat matalalla, syksyinen tuuli kieputtaa keltaisia ja oransseja vaahteran lehtiä pitkin katuja, osa lehdistä takertuu vesilätäkön pintaan ja jää siihen kellumaan.
Pusken kioskin oven auki ja tunkeudun sisälle. Kioski on pieni ja ahdas, sisälle mahtuu hädin tuskin kaksi tai kolme asiakasta kerrallaan.
Muuttaessani tänne joitain vuosia sitten, huomasin hyvin nopeasti, että kioski on täällä hyvin keskeinen paikka. Se on auki arjet ja pyhät, iltaisin vielä kun kaupat ovat jo sulkeneet ovensa. Tällä pienellä punaisella kioskilla vaihdetaan kuulumiset, niin tuttujen kuin myyjien kanssa.
Edelläni olleen asiakkaan koira istuu kiltisti omistajansa vieressä ja tuijotaa vuoroin kioskin luukkua, vuoroin isäntäänsä, herkeämättä. Koiran omistaja maksaa ostoksensa, ja saa myyjältä koiralle luun muotoisen keksin, jokainen koira-asiakas saa.

Maksettuani ostokseni pujahdan takaisin syksyn raikkaaseen tuuleen ja törmään heti kioskin ovella muutaman pissiksen laumaan. "Hei! käytsä hakee meille kaljaa?! Jooko?" "sorry, en nyt voi" vastaan ja jatkan matkaani.

Muistan tarvitseni himaan vielä jotain ja päätän kävellä kotiin hieman edempänä olevanan k-kaupan kautta.
Kaupan edessä pylvääseen kiinnitetty tuhkakuppi savuaa, joku on ilmeisesti nakannut röökin sinne vaivautumatta sammuttamaan sitä. Kaupan eteisessä lattia on täyttynyt muovipusseista, tyhjistä kalja- ja siiderilavoista, roskista ja papereista. Lattialla lainehtii tölkeistä ja pulloista valuneen väljähtyneen oluen ja ihmisten kengissään sisälle tuoman veden ja kuran seos. Käsien pesua varten olevan lavuaarin reunat ovat täynnä alkon pulloja, joita pulloautomaatti ei hyväksy.
Myyjätyttö koettaa tunkea muovikasseja jo ennestään liian täysinäisiin roskiksiin ja lähtee kiikuttamaan pahveja kaupan takahuoneeseen.

Teen ostokseni ja pakkaaan niitä muovipussiin kun joku tulee viereeni ja kysyy arasti "Hei.. voisitko sä heittää 20 senttii? Uupus sen verran että saan pari pulloa.." "Katsahdan viereeni tulleeseen mieheen ja tunnistan hänet "Odota hetki niin katson.." Etsin rahapussini ja löydän 50sentin kolikon. Oma rahatilanteeni on kohtuullinen, joten annan kolikon miehen käteen. "Kiitti hei! Hei.. kiitti tosi paljon!" Mies kiittelee moneen kertaan ja huikkaa vielä perääni kun suunnistan kohti kaupan ovea toivotellen miehelle hyvää päivänjatkoa "hei, sä pelastit mun päivän". Hymyilen ja jatkan matkaa, tiedän saavani vippini takaisin joskus jos itselläni on tiukka paikka.

Kaupan eteisessä myyjätyttö yrittää luututa lattiaa ja huokaisee epätoivoisena kun remuava joukko hieman humalaisia miehiä tunkee ovesta sisään täysin pullokassien kanssa. Arvattavasti heidän pullonsa, kassinsa ja lattiaan jättämät kuraiset kengänjäljet teettävät vielä hänellä lisää töitä.

Ihastuminen

Astuessani ulkoa sisälle kerrostalon aulaan, haistan taas tutun makean tuoksun, eikä se johdu vain alakerran Intialaisen perheen polttamista suitsukkeista. Kiirehdin hissiin, ennen kuin saan migreenin noiden hajujen sekamelskasta. Eikä hissi ole sen parempi, lattialle on syljeksitty ja peili täynnä purkkaa. Onneksi tälläkertaa kukaan ei ollut kussut hissiin.

Kaivaessani avaimia laukusta, säikähdän meteliä kun yläkerran teinilauma rymistelee portaat alas kaljapullot käsissään, reput kilisten ja hasasätkät suupielessä käryten. Vilkaisen teinejä ja sanon "Ette viittis polttaa vasta ulkona?". Vastaukseksi tulee tyly "turpa kii, vanhus! saatana!".

Suljen asuntoni oven ja naurahdan, vai vanhus.. Enhän ole vielä edes kolmeakymmentä täyttänyt.

Ystäväni asui luonani kesän aikana kolmisen viikkoa. Hän ei ole ihan tottunut tälläiseen asuinalueeseen. Hän oli aika hämmentynyt, jopa järkyttynyt elämänmenosta täällä, ja vielä enemmän järkyttynyt siitä, kun sanoin viihtyväni täällä.
Ehkä hän näki vain elämän kurjan puolen täällä, vain sen pinnan ja kulissin? Luultavasti täällä pitäisi asua vähän kauemmin, jotta pääisi tähän sisään. Vai olenko minä sitten poikkeus, kun muista itse ajan kun muutin tänne, jotenkin, jotenkin tämä tuntui heti kodilta.
Täällä on metsiä, puistoja, puita, ruohikkoja, täällä on muutakin kuin pelkkää betoniviidakkoa. Täällä naapurit katsovat muidenkin kuin sen oman maikkipetterin perään lasten leikkiessä pihalla. Täällä moikataan tuttuja ja puolituttuja rappukäytävässä, kassajonossa, jalkakäytävällä ja bussipysäkillä. Tämä on kuin pieni kylä, pieni oma yhteisö, ja niin se taitaa olla, ettei siihen ihan heti pääse sisälle.

Istuimme ystäväni kanssa keittiössä ja hän kyseli että, mikä minua viehättää tässä paikassa? Vastasin hänelle "se, että tämä on kuin oma yhteisönsä, mä vaan viihdyn täällä". "Ai... viihdyt täällä juoppojen ja narkkareitten keskellä?" ystäväni kysyi. Huokaisin syvään, pudistin päätäni ja totesin "jos sä sen noin haluat ymmärtää ja sanoa, niin olkoon sitten niin".
Ei tätä voi selittää ihmiselle joka ei ole kokaan asunut lähiössä.

Olimme samaisen ystäväni kanssa viemässä toimeentulotukihakemustani sossuun. Kävimme ensin pankissa, tulostamassa tiliotteet. Pankin ulkopuolella nyökkäsin lyhyesti yksisilmäiselle miehelle joka nautti syysauringonpaisteesta kaljapullon kanssa portailla istuen. Ystäväni ei tätä tainnut edes huomata, ei tervehdystäni, eikä koko miestä.
Ystäväni jäi ulos odottamaan kun menin sossuun viemään papereita. Asioituani luukulla, käännyin ympäri, ja sama yksisilmäinen mies oli takanani sossujonossa. Tervehdin häntä nyt ihan kunnolla ja vaihdoin muutaman sanankin.

Palasin kaverini luokse, ja hän alkoi selittämään minulle järkyttyneellä äänellä "tuossa tuli yksi mies kaljapullon kanssa... joi sen nopeasti tyhjäksi ja meni sossun ovesta sisälle... Ja kato, KATO! Nyt se tuli ulos ja avas taas uuden pullon!?".
Hymähdin kaverini touhotukselle ja lähes järkyttyneelle ilmeelle. Totesin miehen olevan tuttuni, ja kerroin jutelleeni hänen kanssaan muutaman sanan sossulla. Kaverini vaikeni.

Täällä se vain on tapana, tervehtiä ihmisiä. Uskokaa pois, siinä ei menetä mitään.
Tämäkin sossulla tapaamamme mies, on minulle vain erään täkäläisen ystäväni kautta etäisesti tuttu, mutta ei se estä vaihtamasta muutamaa ystävällistä sanaa, edes lyhyesti.

Taidan olla rakakstunut, ihastunut syvästi ainakin. Tähän lähiööni.
Enkä soisi sen rakkauden sammuvan.

Herätyksiä

Herään kesäisenä aamupäivänä ulkoa kuuluvaan meteliin. Helteinen kesä pakottaa nukkumaan ikkunat auki, ja sekin tuppaa olemaan turhan tukalaa. Nousen kurkistamaan, mikä nyt saa aikaan mokoman metelin ulkona.

Nurmikolla ikkunani alla istuu neljä miestä ja koira - ringissä, kerrostalon seinän varjossa. Miehillä on kaikilla pullot käsissään ja koirallekin on muistettu ottaa vettä Mehukatti-kanisterissa ja juomakipossa. Miehet istuvat nurmikolla jutellen ja ketään häiritsemättä, jos nyt ei oteta lukuun toisinaan hieman kovaääniseksi yltyvää naurua. Silti kaupasta palaavat äidit lapsineen tihentävät askeleitaan heidän kohdallaan. Äidit vetävät lapsiaan lähemmäs itseään tai tuuppaavat jopa kulkemaan tyystin toisella puolella jalkakäytävää kuin missä nämä miehet istuvat. Ihmiset katsovat halveksuen näitä miehiä.

Juon parvekkeellani aamukahvia ja seuraan miesten jutustelua vielä hetken.
Kerrostalon alaovesta tulee ulos nainen koiran kanssa. Nainen pysähtyy jutteleman miehille, ja yksi miehistä kysyy huolissaan naiselta, tietääkö hän mitä heidän yhteiselle tuttavalleen kuuluu, kun tästä ei ole kuulunut pitkään aikaan. Onhan kaikki hyvin? Miksi se ei vastaa puheluihin? Nainen vastaa jotain, mitä en parvekkeelleni asti kuule.

Haen lisää kahvia ja omenan sisältä, palaan niiden kanssa parvekkeelle. Nainen koiransa kanssa näyttää kävelevän jo edempänä kävelytiellä, miehet jatkavat jutusteluaan.

Vanhempi pariskunta tulee talon kulman takaa kauppakassien kanssa, he säpsähtävät nurkalla huomatessaan miesjoukon ja mies mutisee vaimolleen "kaikenlaisia hampuuseja liikkellä taas.. menisivät pois MEIDÄN pihasta!"


***

Iltapäivällä havahdun uudestaan päiväunilta, taas pihalta kuuluvaan omituiseen meteliin.
Siirrän verhoja syrjään ja koetan saada unesta tahmeat aivoni toimimaan jotenkuten kyetäkseni tajuamaan mitä pihalla tapahtuu.

Vastapäisen kerrostalon neljännessä kerroksessa on nainen parvekkeella. Tukka sekaisin kuin sähköiskun saaneena, päällään vain ohut aamutakki. Hän huutaa, kiroilee, sättii ja huitoo käsiään. En näe kenelle hän huutaa. Ilmeisesti huutojen kohde on asunnossa sisällä. Nainen menee sisälle avoimesta parvekkeen ovesta, ja mekastus vaimenee, mutta kuuluu yhä, sanoista vain ei enää saa selvää.

Nainen palaa parvekkeelle sylissään valtava Ikea-korillinen lasten leluja. Nainen jatkaa kiljumistaan ja alkaa heitellä leluja yksitellen alas, hiekkaiselle tomuiselle pihalle. Ihmiset pihassa kääntyvät katsomaan kummeksuen. Nainen jatkaa yhä lelujen heittelyä, huutamista ja yksinpuheluaan, vieläkään en näe ketään, joka olisi tämän kohtauksen aiheuttaja, tai kohde.

Leluja lentää pihamaalle lisää.. Pihaan ajaa auto, ja se rusentaa alleen myrkynvihreän nallen.

Nainen katoaa sisälle, ja tulee hiljaista. Muutaman minuutin päästä talon alaovesta astuu ulos mies, sama Ikea-kori kädessään. Hän kerää lelut, puistelee niistä pahimmat tomut ja poistuu sisälle sanaakaan sanomatta.

Lähiön rujo ja ruskainen lumous

Asemalla siniseen HKL:n univormuun sonnustautunut mies puhui puhelimeen, selvästi työasioissa, ja vaikutti toimittavan jonkinlaista laaduntarkastustehtävää.

"Siis tää Martsarin asema, ei helvetti. Kyl mä tiesin et nää on pahoja, mutta tämä on jo ylitse muiden, siis aivan järkyttävää."

Kävelin asemalaiturilta revityn asfaltin ropistessa maihareiden alla ja vilkuilin samalla, onko ilmestynyt uusia graffiteja tai tageja. Perinteisten tagien ja piissien lisäksi asemalaiturin tolpassa luki kai parikin vuotta iloisesti tussattuna "Pummilla mennään!". Kohta alkaa sadekausi, ja maiharit alkavat päästää vettä lammikoiden kerääntyessä asemalaitureille ja kaduille. Ehkä jo seuraavista työkkärimasseista voi käydä Mannin suutarilla.

Martsarin lähiömaisema oli muuttunut lyhyessä ajassa. Muutaman neliön kokoiselle jalkakäytäväristeykselle on puskan juureen kuin viereisiä densopenkkeinä tunnettuja levähdyspisteitä varten kusitolpaksi pystytetty fallossymboli, joka kertoo jalkakäytäväristeyksen olevan se kuuluisa Mika Häkkisen "aukio". Häkkisen parin neliömetrin kunniakentältä näkyy kadunpätkän mitalta koulun homevaurion vuoksi aukirevittyjä seiniä. Muinoin oikopolkuna toiminut kouluaukio on nyt tiukasti aidoitettu kapinallisten lähiöasukkaiden kieltäydyttyä pitkään sinnikkäästi luopumasta oikopolustaan kaupalle. Aidat ja kieltokyltit tuovat mieleen uutiskuvat vuosituhannen alun Linnan juhlien vastamielenosoituksista ja kypäräpäisistä miehistä rivistöissä mellakka-aitojen takana. Tänään en tosin näe yhtään kypärää, duunarista puhumattakaan.

Onneksi koulun pihapuuta ei ole kaadettu. Rakastuin siihen ensi näkemältä. Juuri sellainen puu, johon ihastuu, kun on tottunut kitukasvuisiin koivuihin ja havumetsiin. Etelän ruska on aikaisessa, ja lehtipuiden tiiviisti reunustama kävelytie - joka onnellisen tehokkaasti peittää Martsarin "uuden ostarin" - Häkkisen aukion homekoululta takaisin asemalle on yhtä raikasta syystuulta ja keltaisia ja oransseja ja vihreitä tuulessa pyöriviä lehtiä.

Joku huikkaa Ykkösmestan ovelta, mutten tunnista tai vain enää muista, vaikka täällä naamat tulivatkin helposti tutuiksi. Kaupan ovella törmään tuttuun yksisilmäiseen mieheen, joka kaipaisi 40 sentin lainaa. Lainaisin, lainattu on pikkusummia aina molemmin puolin, mutta pullokassini kattaa juuri ja juuri sen yhden halvimman keppanan. Entisistä yhteisistä puistotutuista vaihdetaan juorut ja kuulumiset sovinnaisuuden sääntöjen mukaisesti, tarjotaan tupakit ja toivotetaan kotikoiralle vointeja.

Juna-asemalla iskee viiltävä haikeus, samoin kuin entisen kotitalon nurkalla. Yhtäkkiä vain joskus iskee se viiltävä ymmärrys, etten asu täällä enää. Pysähdyn hetkeksi katsomaan kaiholla asematunnelin pyörätelinettä, jossa mummotsygäni menetti satulan jo pari vuotta ennen katoamistaan taloyhtiön pyörävarastosta, silloinkin edelleen satulattomana. Tämä lähiö oli ensimmäinen paikka, missä saatoin kuvitella viettäväni vuosia vuosien perään; ensimmäinen, missä taloyhtiön ja naapuritalojenkin väki tunsi toisensa. Ensimmäinen, jonka punaisen sykkivän sydämen myyjät tunnettiin molemmin puolin nimeltä.

Keskustaan minua ei enää saa. Ei helvetissä.

-Suburbia